Minut kutsuttiin kerran illalliselle Le Bristoliin Pariisissa, jossa keittiömestari Eric Fréchon, kunnialegioonan ritari, hallitsee. Ruokalista oli siis korvaamaton. Tällaisissa virvoketilanteissa tunnen aina oloni kiusalliseksi ja yritän syödä ja juoda mahdollisimman vähän – ehkä liian voimakkaan vaikutuksen minuun teki lapsuudessani Fishmanin ”Pronssilinnun” piknik-kohtaus, jossa Mishka ja Genka mottona ”syödään porvarit” ahmivat raivokkaasti tavattujen vieraanvaraisten amerikkalaisten tarjoiluja, ja sitten käy ilmi, että amerikkalaiset ovatkin poliittisia vankeja ja ylipäätään kaikin puolin kunnollisia ihmisiä. Niinpä tilasin tällä kertaa suhteellisen vaatimattoman Bordeaux’n ja poulet’n. Ajattelin, että jopa Bressen kana tuskin voisi olla kalliimpaa kuin langustiinit inkiväärin ja kaalin kera.
Siipikarja kypsennetään sikakuplassa – korkeintaan viisi kertaa yössä. Se kestää noin viisi tuntia, ja he tuovat sen takaisin – samassa kuplassa – hävyttömän sulana. (Tšehov tunnusti kirjeissään, että kuplien syömisen jälkeen hän näki vietteleviä unia.) Kupla on suunniteltu kahdelle, mutta sen avaaminen paljastaa kaikki neljä osaa. Lintu jaetaan edessäsi kuin sadussa – jonkinlainen korkeampi oikeus hengittää tässä mielistelevässä paloittelussa. Näytät ansainneen sekä tämän rinnan että tämän jalan. Liha irtoaa luista melkein huokaisten, kuin sielu ruumiista. Pekingin ankan leikkaaminen tuntuu siihen verrattuna polttopuiden pilkkomiselta. Sitä tarjoillaan kahdessa erässä. Ensin rinta tarjoillaan kanttarellien, rapujen, parsan ja hanhenmaksan kanssa.
Sitten jalat, paksussa liemessä purjoa ja tryffeleitä. En ole koskaan elämässäni maistanut siipikarjaa herkullisemmin kypsennettynä. Yllättävää kyllä, raaka-aineiden runsauden vuoksi Bressen kananlihan maku hallitsee sekä hanhenmaksaa että jopa kanttarelleja ja niiden perinteisesti ärsyttävää luonnetta. Liemessä maku peittää tryffelit yhtä helposti alleen. Jos ruokakulttuurissa on koskaan ollut suhteellisuuden ja hierarkian tuntua samaan aikaan, olen ehkä kokenut sen.
Jonkin aikaa myöhemmin piipahdin Le Bristolissa ilman kutsua, jolloin minulle ojennettiin heti täysi ruokalista. Kävi ilmi, että olin vaatimaton väärällä materiaalilla, sillä po-pallon hinta on 240 euroa. Se on yleensä koko Bristolin kallein ruokalaji. Pronssilintu sellaisena kuin se on.
